Älyllistä uskoa vai uskomatonta älyttömyyttä?

Oletko koskaan miettinyt, onko usko älyllistä? Entä voiko se olla rationaalista tai johdonmukaista?
Muistan elävästi erään matematiikan tuntini yli vuosi sitten. Eräs ryhmämme ateisti totesi, että usko on uskon asia, jos haluaa uskoa, niin saa uskoa. Sen pituinen se. Tähän useimmat luokassa isostoiminnassa mukana olevia myöten nyökyttelivät lähestulkoon tyytyväisinä. Itseäni lausahdus kuitenkin häiritsi. Jos uskoa ei voi millään tapaa perustella järjellä, en ole koskaan edes tullut uskoon, saatika sitten ollut uskossa.

Omalla kohdallani uskoon tuleminen tarkoitti sitä, että tajusin Jumalan olemassaolon olevan järkiperäisin vaihtoehto selittämään maailma ja sen olemus. Toki mukana oli myös omia kokemuksia ja pieniä ihmeiksi kutsuttavia sattumia, mutta ne eivät yksin riittäneet perusteeksi. Maailman pelkästään luonnontieteellinen selitys oli yksinkertaisesti älyllisesti epätyydyttävä minulle.
Taustalla on kuitenkin minun henkilökohtaista uskoani suurempi ongelma. Jos usko on uskon asia, lausutaan samalla myönnytys, että uskolla ei ole mitään tekemistä järjellisen perustelemisen kanssa. Tällöin uskoa ei voida myöskään pitää älyllisenä vaihtoehtona. Toki se voi tuoda jollekin onnettomalle yksilölle illuusion lohdusta, mikä voi olla utilitaristisesti ajatellen hyvä asia. Usko ei kuitenkaan ole millään tavalla tekemisissä todellisuuden kanssa, koska todellisuutta ja sen olemusta voidaan tarkastella älyllä, mitä pidetään huomattavasti sokeaa uskoa kestävämpänä tarkastelumallina.
Toki Raamatussa sanotaan, että uskovat ovat Jumalan hulluja (1.Kor. 18-25), mutta samalla kertaa todetaan myös, että Jumalan hulluus on maailmaa viisaampi. Tämä tarkoittaa, että mikään ihmisen viisaus ei oikeastaan ole kovinkaan älykästä.

ABC+ -lehdessä (1/2010) julkaistu Leif Nummelan artikkeli ”Lastenkasvatuksessa tarvitaan tilaa kysymyksille” kertoo amerikkalaisesta tutkimuksesta konservatiivisten kristillisten perheiden lasten uskosta ja sen säilymisestä aikuisiällä. Tutkimus osoitti negatiivisen yhteyden pyhäkoulussa käymisen ja yli kaksikymmentävuotiaana uskossa olemisen välillä. Uskosta luopumisen yhtenä tärkeänä selittävänä tekijänä on tutkimuksen mukaan uskon ehdottomuuden ja kyseenalaistamattomuuden korostaminen. Jos uskomme johonkin sen takia, että se on mielestämme totta, emme voi tarjota sitä ajatusmalliksi muille ilman että he saavat sen myöskin kyseenalaistaa. Mikäli usko on totta, sitä voi puolustaa myös viisaammilla argumenteilla kuin klassinen ”se on niin, koska se on niin”.

(1. Piet. 3:15)
"vaan pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu."
Perheissä, joissa lapset ovat saaneet kyseenalaistaa sekä etsiä itse vastauksia ja heille on niitä kysyttäessä pyritty antamaan, olivat lapset keskimääräistä useammin uskossa vielä aikuisinakin. Sen, että Raamatun koettiin kykenevän vastaamaan kysymyksiin, vaikkei vastauksia aina kykenekään itse löytämään, lisäksi tärkeä tekijä oli myöskin positiivinen kokemus uskovista. Tämä kokemus ei ole kokemus siitä, että uskovat olisivat parempia ihmisiä, vaan että he suhtautuvat toisiinsa ja muihin rakkaudella ja kykenevät myöntämään virheensä eli eivät käyttäydy tekopyhästi.
Tästä tutkimustuloksesta saamme kaksi tärkeää päätelmää. Ensimmäinen on se, että kristillisessä perheessä lapsia kasvatettaessa heidän täytyy saada itse etsiä, tutkia ja valita haluavatko uskoa vai eivät. He tulevat kuitenkin myöhemmin elämässään valitsemaan sen vakaumuksen, joka on näyttäytynyt heille älyllisesti kestävimpänä. Ehdottomalla kasvatuksella voidaan varmistaa vain se, että kristinusko ei varmasti ole tuo älyllisesti kestävä vaihtoehto.
Toinen tärkeämpi havainto on se, että kestävä usko on myös älyllisellä etsinnällä koeteltu. Yksittäisistä ihmisistä ei tietenkään voi sanoa mitään, mutta kvantitatiivinen tutkimusaineisto (lukuisiin samankaltaisiin toistoihin perustuva tutkimus, jossa etsitään yhtenevyyksiä isoissa ihmisjoukoissa) osoittaa, että uskonsa pitäneet ovat ennen kaikkea testanneet uskonsa älyllistä kestävyyttä.


Lopuksi haluan selvyyden vuoksi todeta, että kukaan ei kuitenkaan tule uskoon ainoastaan sen vuoksi, että hänelle luetellaan järkipohjaisia perusteluja Jumalan olemassaololle. Vain Jeesus ja Raamatun sana voivat muuttaa ihmisen (Room. 10:17): ”Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana.” Vain uskomalla voi päästä osalliseksi siitä rauhasta ja varmuudesta, jonka yksin Jumala kykenee antamaan.

Jos ihminen on kuitenkin asennoitunut Raamattuun täysin epätotena teoksena, eikä suostu kuulemaan, mitä Raamattu sanoo, ei hän tulisi uskoon, vaikka lukisi sitä joka päivä, koska hänen lukemansa menee toisesta silmästä sisään ja tulee toisesta ulos. Toki Jumala kutsuu häntäkin, mutta jos hän on kovettanut sydämensä, hänen täytyy ensin olla valmis muuttamaan omia näkemyksiään, mikäli toinen vaihtoehto (usko) osoittautuu älyllisesti kestävämmäksi. Sama pätee myös kristittyihin, meidänkin tulee jatkuvasti tutkia, onko elämässämme mukana sellainen Jumala, josta Raamattu kertoo. Jos Jeesus Kristus ei ole elävä Jumalan poika, on uskomme turhaa. (1 Kor. 15:14)


Siunausta kevääseen,
Aleksi