Istumme ringissä. Uloimmalla tuolilla istuva tyttö lopettaa kertomuksensa. Pieni porukka antaa rauhalliset aplodit. Kyse on isoskoulutuksen hartauden harjoittelusta, mutta tosiasiassa paljon muustakin.

Milloin viimeksi pysähdyit kuuntelemaan toista ihmistä ilman, että vilkuilit kelloa? Milloin olet lähtenyt spontaanisti kahville tavattuasi tutun kaupungilla? Milloin viimeksi löysit yllätyskäynnille tulleen kaverin ovesi takaa? Oma vastaukseni on: liian harvoin. Haluaisin nousta kapinaan kiirettä ja tiukkoja aikatauluja vastaan. Sitä, ettei ehdi näkemään ystäviään tai että tapaamiset täytyy sopia aina kalenterista viikkojen päähän. Onko paras ja ikimuistoisin aika elämästäni sitä, että säntäsin kymmeniä vuosia paikasta toiseen ja elin niin täyttä elämää, että tuskin ehdin nukkua? Tuskin. Parhaimmat hetket, jotka muistan liittyvät oman elämän jakamiseen jonkun tärkeän ihmisen kanssa, aikaa säästelemättä ja laadusta tinkimättä. Ne ovat olleet aitoja kohtaamisia, joissa olen kuullut ja tullut kuulluksi, vähän niin kuin tuo pieni porukka isoskoulutuksessa kertomassa omasta elämästään –ja sivussa opettelemassa hartauden pitoa. Josko loppupaasto voisikin olla paastoa turhasta ajanhaaskauksesta kiireeseen. Sen sijaan voisi tulla rauhallisia hetkiä ystävien kanssa ja uskallusta pyytää toinen laatuajan viettoon. Nähtäväksi tietysti jää, löytyykö kaverin kalenterista enää aikaa tämän kuun puolella.

Susanna Luttinen-Kivistö

Kommentit

17.3.2010 klo 22:23:57
Hidi kirjoittaa

Naulankantaan, Susanna.
Jotenkin on niin usein sellanen olo, että toisen aitoon kohtaamiseen ei yksinkertaisesti tunnu olevan aikaa. Itse ainakin vihaan sitä, jos huomaan omassa käyttäytymisessäni sen, etten pysty antamaan omasta ajastani toiselle - jostain kummallisesta syystä X mitä ei todennäköisesti edes oikeasti ole...
Ja miten hienolta se tuntuukaan, jos juuri minut kohdataan ajan kanssa! Pitäisi muistaa se, niin ehkä silloin liikenisi itseltäkin aikaa ystävälle, tuttavalle, lähimmäiselle. Ihan oikeasti, ei vaan nimellisesti.

---