Pyhä yksinkertaisuus

Olen viime aikoina istunut paljon palavereissa. Puhunut käytännön järjestelyistä, miettinyt linjauksia, vastaillut kysymyksiin, luonut suuntaviittoja tulevaan ja pohtinut yhteistyötä yhden jos toisenkin tahon kanssa. Kohta uskokin alkaa varmaan maistua paperin täyteisiltä palavereilta.

Kaikki tuo on työn kannalta tärkeää ja olennaista, ammatillisia asioita. Samalla toivon, että uskostani ei koskaan tule liian ammatillinen. Minulle virkistävää vaihtelua oli matka päiväkotiin. Olin ystäväni kanssa hakemassa hänen lapsiaan hoidosta. Satoi ja oli mutaista. Astuimme päiväkerhon portista sisään. Piha oli täynnä leikkiviä lapsia. Jostain kaukaa kuului kiljaisu: "Suskii". Ystäväni lapset yllättyivät tulostani. Kaksi kurapukuista poikaa juoksi täyttä vauhtia kohti. Ehdin huomata, että kumpikin olivat piposta saappaisiin asti mudassa ennen kuin he mätkähtivät syliini. Ohikiitävän hetken mietin juuri pesusta ottamiani farkkuja. Ajatus kuitenkin katosi nopeasti, kun kaksi korviin asti hymyilevää pikkupoikaa selittävät ulkomuotoaan: "me oltiin kaivamassa kuoppaa!"

Uskon kasvaminen on sitä, että oppii näkemään Jumalan kädenjälkiä arjessaan. Yhdistämään pyhän ja tavallisen. Monimutkaisten työkuvioiden keskellä haluan muistaa, että usko on yksinkertaista. Lasten kaltaisten on Jumalan valtakunta. Minun uskoni pysyy elävänä tällaisten tapausten myötä. Juosten lähestyvä kurahousuinen hahmo muistuttaa minua Jumalasta, joka otta avosylin vastaan. Kumpa pystyisin juosta yhtä innolla elämäni mudista huolimatta Vapahtajan syliin.

Susanna Luttinen-Kivistö