Kaikkien aikojen talviolympialaiset ovat jääneet taa. Suomen napakka 12 mitalin tavoite jäi haaveeksi ja lehtien otsikot etsivät kilvan syyllistä Suomen heikoimpaan menestykseen 32 vuoteen.

Parin viikon ajan on urheilusta kiinnostuneet saaneet olla osana keskusteluissa liittyen muun muassa alisuorittajiin, maalinteko-ongelmiin ja joukkueen sisäisiin ristiriitoihin. ”Me voitettiin ja Suomi hävisi” - tyyliset kommentit ovat saaneet seuraa maltillisista lajikohtaisista analyyseista. Itsekin sohvan kisastudiosta lähinnä kiekkoa seuraillen jäin ihmettelemään olympiajoukkueen suorituksia Vancouverin kisoissa. Pronssihan on voitettu mitali, eikö?

 

Pettymysten keskellä ei oma kisailukaan tunnu välttämättä kovin hienolta. Omat alisuoriutumiset sekä säädöt kotona ja koulussa jättävät tämänkin päivän mitalisaldon nollille. Pistetilakin jää niin monta kertaa vain haaveeksi. Ehkä on aloitettu kisa pystyssä päin ajatellen oikeaa vauhdin ja omien voimien jakamista koko kisan ajaksi, mutta kompuroinnit ja pohjakosketukset saavat kovimmankin komposiittimailan katkeamaan. Monesti puhutaan siitä, miten on palattava perusasioihin ja lähdettävä rakentamaan kaikkea taas alusta tuhansien toistojen kautta. Tämä toisto saa aikaan kärsivällisyyttä ja kestävyyttä varsinkin silloin kun pelko ja epäusko saa meidät pohtimaan vaikka koko kilpailun keskeyttämistä.

 

Uskonelämän perusasioihin kuuluu se sanoma rististä, joka repii meidät irti maailmanajan loputtomista uskonnollisista vaatimuksista. Minä saan olla ihminen ja Jumala saa olla minun Jumalani. Jumala tuli ihmiseksi, jottei minun tarvitsisi olla jumala. Tule siis sellaiseksi joka olet. Ethän ole kyllästynyt siihen iloiseen uutiseen, että Jumala antaa vielä tänäänkin syntejä anteeksi Jeesuksen ristinkuoleman takia?