Kärsi, kärsi...

Oma hiljaisen viikon odotukseni alkoi hyvin hiljaisesti. Kännykkä kävi pesukoneen kautta ja sen jälkeen ei ihan heti tarvinnut puhua. Ajatus kärsimysviikostakaan ei ole ollut kaukana.

Hammaslääkäri ilman puudutusta, jumiin mennyt nilkka sekä vierestä seuratut koiran silmäkivut ovat pitäneet huolta siitä, että elämässä on myös kärsimyspuoli tullut ainakin vähän esille. Näillä on menty eteenpäin.

 

Elämä kaikessa arkisuudessaan on aika rosoista ja inhimillistä. Se myös viehättää kärsimysviikossa. Superpositiivisuuden aikakautena ei tarvitsekaan aina vain hehkua ja näyttää parastaan. Jeesuksen ristintien äärellä aplodit tuntuvat korneilta. On lupa katsoa kärsimystä, hätää, tuskaa, toisenlaista elämää silmiin. Vasta hiljaisen viikon läpikäytyä pääsiäinenkin alkaa tuntua todella pääsiäiseltä: rajattomalta riemulta, jonka ylösnousemus, kuoleman voittaminen, kärsimyksen nujertaminen aiheuttaa. Haluan antaa aikaa hiljaisella viikolla Jeesuksen kärsimystien äärelle pysähtymiseen, koska tiedän, että Jumala pysähtyy myös tarvittaessa minun elämäni kärsimysnäytelmien vierelle. Kärsimystien keskeltä odotan tulevaa ylösnousemussunnuntaita. Se muistuttaa minua siitä, että oma kärsimystieni päättyy kerran siihen samaan ilojuhlaan, jonka ensi säteet loistavat jo nyt ylösnousemuksen ilosanomassa: Kristus nousi kuolleista. Elämä voittaa! Jumala voittaa.

 

Susanna Luttinen-Kivistö