Itsestään selvää?

En ole ajatellut, että minulla olisi tarkat rutiinit. En ole itse asiassa ajatellut niitä ollenkaan. Kunnes eräänä päivänä…

 …huomasin, että olen tottunut pitämään mattoja lattialla, sotkuiseksi luokittelema kotini onkin ihan siisti. Olen tottunut omaan vapauteeni, saan mennä ja tulla. Elämässäni on paljon itsestäänselvyyksiä, joita ei ole kyseenalaistettu, ainakaan kymmeneen vuoteen. Nyt olen joutunut katsomaan elämääni uusin silmin. Pieni, vauhdikas karvapallo on muuttanut normaalin, tutun elämäni. Kun yritimme ulos ensimmäistä kertaa, remmissä kävely ja uusi ympäristö olivat niin pelottavia, että Rocky sinkoili paniikissa huutaen ympäriinsä. Sen jälkeen se ei suostunut sylistä pois. Sauvakävelijöistä, autoista, traktoreista (niin, toiset asuvat hieman maalla), liukuovista ja ties mistä muusta se on saanut joko pelko- tai hämmästyskohtauksia. Toisaalta jo kahdessa viikossa se on oppinut remmissäkävelyn, autolla ajelun ja hieman yksinoloakin. Vuoden päästä nuo kaikki uutudet ovat ehkä jo itsestäänselvyyksiä. Milloinkohan minun arkinen elämäni on ollut täynnä ”uutuuksia”? Milloin oli se aika, kun katselin ympärilleni hämmästyneenä, ehkä hieman peloissanikin? Onko noita uutuusaikoja vielä luvassa?

 

Ennen kuin Rockyn kohdalla itsestäänselvyyksien aika koittaa, pienen koiran elämä on täynnä haasteita, jotka minusta tuntuvat tuiki tavallisilta. Mietin, katsooko Jumala omia ”paniikkikohtauksiani” samalla tavalla kuin minä Rockyn reaktioita: ei tuossa uudessa ole pelättävää, minä tunnen sen, luota minuun. Mutta kiipeä syliin, jos et uskalla. Jes. 41:10.

 

 

Susanna Luttinen-Kivistö