”Hei, on niin helppoo olla onnellinen…”

tai ”ei oo niin helppoo olla onnellinen” tai ”ei oo helppoo olla aikuinen.” Siltä minusta ainakin tuntuu.

Joskus haluaisin palata takaisin lapsuuden kesiin, mökille leikkimään puhallettavassa uima-altaassa täysin tietämättömänä siitä, että elämässä voi olla jotain hankalampaa kuin ilman jälkiruokaa jääminen. Haluaisin unohtaa, että maailma on täynnä ihmissuhdekonflikteja, hankalia keskusteluja, epämiellyttäviä vastuita ja tekemättömiä tehtäviä. Kunpa aikuisen maailmaan voisi siirtää lapsuuden kesät: hyvät hetket ystävien kanssa, jaetun ilon, huolettomuuden, juuri siinä hetkessä elämisen ja luottamisen siihen, että joku muu hoitaa kaiken, mistä minä en ymmärrä mitään. Ehkä tässä on sitä Jeesuksen tarkoittamaa lapsenkaltaisuutta?

Toisaalta elämässäni on paljon tuota kaikkea: työ ja ihmiset, joista nautin, perhe, ilonhetkiä ystävien kanssa ja Joku, joka hoitaa niin paljon asioita, joista minä en ymmärrä mitään. Ehkä on niin, että lapsena asemansa unohtaa helpommin silloin, kun ei kiireiltään muista juosta Isän käsivarsille. Olisikohan taas aika lopettaa lapsen kiireet ja kiiruhtaa sylitauolle?

Susanna Luttinen-Kivistö