Rukouksen voima

Tänään meillä olisi yhdeksännen luokan juhlalounas, johon pukeuduttaisiin hienosti ja kuunneltaisiin puheita ja kaikkea muuta mitä voi juhlalliseen lounastilaisuuteen kuvitella. Pukisin ylleni vaalean vihreän rippimekkoni, joka vuoden aikana on käynyt pieneksi, mutta joka on niin hieno, että haluan käyttää sitä tänään. Ongelmana vain on entä tuo luvattu sade…ja hiukset?

Hiukset. Olin varannut eilen kampaajalta ajan tätä tilaisuutta varten ja aamulla herännyt masentavaan ääneen. Sade ropisi tasaisena vyörynä peltikatolle ja ensimmäinen ajatukseni oli ”Voi ei!”. Tämä juhlalounas olisi tärkeä minulle ja hiukseni eivät kestäisi kosteutta, sillä silloin ne kihartuisivat pörröiseksi pehkoksi, josta en ollenkaan nauttisi. Näin pienestä asiasta minä tein suuren.

Näin pienestä asiasta avasin sydämeni Kuninkaan puoleen kääntyen. ”Jumala”, minä rukoilin, tuntien itseni itsekkääksi ja hyvin turhamaiseksi. ”Anna sateen loppua ennen kuin lähden kampaajalle. Anna edes kampaukseni kestää juhlalounaan ajan.” Tiesin, että kampaaja, jolla kävisin ei olisi halvimmasta päästä. Minua alkoi jo harmittamaan koko äidin ajatus kampaajasta. Eihän kukaan muukaan kävisi kampaajalla tällaisen tilaisuuden takia! Enhän minä ollut käynyt silloinkaan kun oli ollut rippijuhlani tai rippikuvaus! Ja ne sentään olivat oikeita ja tärkeämpiä juhlia! Koko aamupäivän rukoilin, että sade taukoaisi.

Olin viime sunnuntaina kirkossa, jossa kerrottiin rukouksen parantavasta voimasta ja kuinka me suomalaiset rukoilemme muka aivan liian vähän ja epäsäännöllisesti. No, voi olla mutta kuten luit, minä rukoilen Isää aivan naurettavissa asioissa ja tunnen edelleen itseni aivan tyhmäksi sen takia…Niin, mutta eipä sade tauonnut kello yhteentoista mennessä ja niinpä tyydyin heittämään sadetakin selkään ja hupun päähän ja pyöräilemään kampaajalle sateen nauraessa asvaltilla.

Kampaaja suoristaa hiukseni. Kauan siinä kestää ja usea soitto sen keskeyttää, mutta juhlallinen ja hieno kampauksestani tulisi, vaikka liian kallis. Kaikkine kukkine ja lehtineen se sopisi hyvin mekkooni, ajattelin itsekseni. Vähän väliä vilkaisin ulos harmauteen huolestuneena. Miten suoristuksen kävisi tuolla koiranilmassa, huomasin murehtivani. Ja sitten tunnin kuluessa umpeen, kampaus on lähes valmis. Katson ulos lätäkköön ja… sade on laantunut vain pieneksi tihutukseksi. Sää on parantunut.

Sanon sen ääneen vähän ihmetellen ja kampaaja hymyilee: ”Sehän tuli sitten oikein tilauksesta” ja maltan hädin tuskin olla sanomatta: ”No, kyllä sitä tilattiinkin.” Kotimatkan lauleskelen iloisena flunssaisella äänelläni ”Kiitos Jumalalle, kiitos korkeimmalle…” ja aion vielä huomenna mennä kukkakoristeineni tutustumaan työelämään paikalliselle huoltoasemalle. Harmi, että olen vain keittiössä tiskaajana…

Katariina