Pienen pieni minä

Kauan sitten olin pieni. Niin pieni, etten ylettäny näkemään pöydän yli.

Taikka niin pieni, etten nähnyt parvekkeen kaiteen yli muiden lasten leikkiä pihalla. Olin niin pieni, etten uskaltanut kiivetä pinnasänkyyn edes jakkaran avustuksella. Niin pieni, että kun join mukista, koko naamani peittyi. Niin pieni, että kadun toisella puolella oleva kauppa oli liian kaukana. Autossa itkin kun en nähnyt ulos ikkunasta. Veljen syntyessa itkin kun olin liian pieni rattaiden työntämiseen, olihan se isosiskon puuhaa! Olin niin pieni, etten uskaltanut hymyillä paiväkodin kuvaajasedän ottaessa kuvaa. Äiti ei tykännyt. Olin niin kovin pieni. Nyt olen ISO. Niin iso, että stressaan turhia, masennun pahan sattuessa vastaan, huudan ihmisille jotka "loukkaavat" minua. Jään nukkumaan, kun en jaksa herätä kouluun. Tulen kipeäksi murheesta, katselen roskaa telkkarista ja saastutan mieltäni. Ja ennen kaikkea: luulen olevani iso. Silkkaa mieliharhaa, sanoisin. Kukaan muu ei ole iso,kuin Jumala. Kaikki jotka muuta väittävät ovat samalla tavalla harhaantuneita kuin minä. Me olemme yhtä pieniä kuin 2-vuotiaina. Emme toivottavasti kooltamme, mutta mieleltämme. Pienen pieniä. Meillä on siis kaksi vaihtoehtoa. Joko jatkaa elämistä isona ja mesentua, murehtia, saastuttaa mieltämme, tai voimme ymmärtää pienuutemme. Pieninä me kaikki mahdumme tähän maailmaan. Mahdumme omina itsenämme. Niin meidät luotiin. Pieniksi Jumalan kuviksi.

Pieni Tania