Nuorten kolumnit

Oon kuullu useilta kavereiltani ja tutuilta, kavereiden tutuilta tai jopa netin keskustelupalstoilla tuntemattomilta uskovilta, että heillä on ”kuiva kausi” menossa uskonsa kanssa.

Monta vuotta sitten miun elämällä oli päämäärä. Tiesin minne mennä ja elin elämääni autaallisen tietoisena siitä, että tiedän mitä teen milloinki. Lukion ensimmäisellä menetin tulevaisuuteni, mut myös menneisyyteni.

Tällä lomakkeella voit lähettää kolumnisi julkaistavaksi.

Miksi ihminen tarraa niin helposti kiinni siihen menneeseen, siihen pahaan jota on kokenut?
Kysynpä sinulta, että kokiessasi jotain, mikä ei mene omien suunnitelmiesi mukaan, osoitatko syyttävällä sormella Jumalaa, vai nöyrrytkö polvistumaan uudelleen ja uudelleen Hänen eteensä?
Itse mieluummin osoitin sormella, oli niin paljon helpompaa syyttää toista omista vaikeuksista.

Kauan sitten olin pieni. Niin pieni, etten ylettäny näkemään pöydän yli.

Usein kuvitellaan, että onni on jotain, joka tulee elämääsi lahjoina, tavaroina tai vaikkapa uutena ihmisenä. Mutta onko se näin? Sain loistoidean onnesta, vaikka se taitaa olla tuttu ja vanha sinulle…

Tänään meillä olisi yhdeksännen luokan juhlalounas, johon pukeuduttaisiin hienosti ja kuunneltaisiin puheita ja kaikkea muuta mitä voi juhlalliseen lounastilaisuuteen kuvitella. Pukisin ylleni vaalean vihreän rippimekkoni, joka vuoden aikana on käynyt pieneksi, mutta joka on niin hieno, että haluan käyttää sitä tänään. Ongelmana vain on entä tuo luvattu sade…ja hiukset?

Pääsiäisen aikaan sinullekin varmaan höpötettiin uhrista, ja veikkaan, että kun näit tuon otsikkoni, päässäsi tapahtui välittömästi "mitä ihm...?"-reaktio. On se niin outo sana tuo uhri. Varsinkin meille nykyajan länsimaisille ihmisille.

Minulle on opetettu, että Jumalan huolenpitoon voi luottaa. Opetuksen tueksi olen kuullut monista henkilökohtaisista kokemuksista. Silti huolehdin huomisesta ja ylihuomisesta ja tulevaisuudesta ja kaikesta muusta.

Oon huomannu, että valitan koko ajan siitä, mitä minulla ei ole, enkä osaa olla kiitollinen siitä mitä minulla on. Jotenkin sitä ei osaa arvostaa asioita, joita pitää itsestään selvyytenä. Oon huomannu, että tämmösiä asioita oppii arvostamaan vasta kantapään kautta, joka on naurettavaa.

Kerronpa teille vitsin: Olipa kerran mies, joka kävi joka ainoa sunnuntai kirkossa. Ja kun kaikki muut olivat lähteneet, meni mies aina alttarille ja rukoili: "Jumalani, Jumalani, anna minulle seitsemän oikein lotossa."