Valoa kansalle!

Kuinkahan monta kertaa sadattelin viimekesänä sitä, kuinka valoisaa oli- vuorokauden ajasta riippumatta. Jos uni ei ottanut illalla tullakseen, sitä pyöriskeli lähestulkoon valoisassa huoneessa ja toivoi, että olisi edes hetken aikaa säkkipimeää. Sitä saa mitä tilaa; empähän valita moisesta enää!

 

Aletaan pian elää sitä vuodenaikaa näillä leveyspiireillä, että valoa ei riitä nimeksikään ja pimeää on. Todella pimeää, erittäin pitkään ja aivan riittävästi. Pimeää on kun kelloradio aamulla rävähtää soimaan ja pakottaa pökerryksissä olevan elimistön ylös; eihän nyt vain tarvitse herätä, on ihan yökin vielä! Nenäänsä pidemmälle ei juurikaan näe, kun lähtee tarpomaan kohti bussipysäkkiä, josta työharjoittelupaikalle sovittu kimppakyyti nappaa matkaansa. Pimeää on vielä silloinkin, kun aamupalaveria käynnistellään kelmeästi loisteputkivaloilla valaistulla osastolla. Valoisaa kestää jokusen tunnin, ja silloin tällöin sitä saa hämmästellä muutenkin kuin ikkunalasien läpi. Hyvällä tuurilla aurinkokin saatta pilkahtaa. Kelmeä hämärä alkaa laskeutua jo melkein heti kun iltapäivällä pääsee kotiin, ja lenkille tai kauppaan saa jälleen lähteä pimeään iltaan.

 

Luulisi, että kun sukujuuret ovat tässä pimeyden ja pitkän kolean talven luvatussa maassa, olisi selkäytimeen jo iskostunut jonkinlainen tottumus tähän valottomuuten. Mutta ei, kyllä se aina aikansa vie kesän jälkeen tottua siihen, että valoja täytyy räpsiä päälle mikäli tahtoo jotakin nähdä ja kynttilöitä poltella tukkukaupalla, jotta mieliala kestäisi vihreällä. Heijastimia kaivellaan kesäkätköistä ja kaikenmaailman vilkkuvia varoitusvaloja viritellään koirien kaulapantoihin ja otsalamppuja pään ympärille, jotta olisi jollain lailla turvallista astua kotinsa uumenista ulkomaailmaan.

 

Minulle pimeä on kaksipiippuinen asia- toisaalta siinä on jotakin kiehtovaa. Pimeä kiehtoo karuudellaan ja tuntemattomuudellaan, sekä sillä, että se on kesytettävissä, valon avulla. Toisaalta taas en pidä pimeästä lainkaan. Pimeä on pelottava, arvaamaton, synkkä ja surullinen. Kaikki tuttu ja turvallinenkin saattaa saada todella ahdistavia piirteitä pimeässä. Jopa oma koti! Joskus, jos tiedän tulevani kotiin pimeällä, jätän eteiseen tai liesituulettimeen valon palamaan. Ei ehkä ekologista, mutta turvallisuutta luovaa minulle.

 

Myös Raamattu puhuu pimeydestä. Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo: "Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo."(Joh.8:12)

Niin kuin pimeässä, elämässä yleensäkin, suunta voi välillä olla hukassa. Joskus sitä eksyy joko oman mielensä pimeisiin sokkeloihin tai elämän hämäriin kiemuroihin. Silloin on hyvä muistaa Jeesuksen sanat; Hänen seurassaan eksyvä ja epäröivä löytää perille. Hänen seurassaan saa turvallisesti tutustua myös pimeisiin asioihin ja kohdata pelottava tilanteita. Jeesuksen valo valaisee ja auttaa meitä löytämään tien ja suunnan, oli miten pimeää tahansa.

 

 Valoa ei voi koskaan olla liikaa, niin pimeää elämän teillä välillä on. Otsalamppujen, kynttilöiden, hehkulamppujen ja taivaallisen valomme lisäksi, tarvitsemme myös valoa kanssakulkijoiltamme. Voimme jokainen olla valona toinen toisillemme. Oli se sitten lämmin halaus, ystävällinen sana, sydämellinen hymy- se juuri voi valaista toisen pimeän päivän. Ethän sinäkään säästele tätä valoa?