Vain elämää, ei sen enempää..

Suosikki TV-sarjani on jo pitkään ollut sairaalahömppä Greyn Anatomia. Siinä yhdistyvät monet itselle läheiset, ja hieman kaukaisemmatkin asiat. Tahdoin pitkään lääkäriksi. Luovuin siitä, kun tajusin miten onneton olen kaikissa matemaattisissa asioissa.

Korvasin sen hoitajalla; joka saikin sijat 2-4 lukion jälkeisessä yhteishakulomakkeessani. Sarjassa seurataan koulunpenkiltä aitoon lääkärimaailmaan siirtyneiden harjoittelijoiden matkaa apulaislääkäreiksi läpi sotkuisten ihmissuhteiden ja vaikeiden perhesiteiden värittämässä hektisessä kirurgisen osaston vilinässä. Todellista aivot narikkaan touhua!

 

Kapeahkon ja melko yksinkertaisen ajatuksen taakse kätkeytyy mielestäni silti hyvin syvää pohdintaa elämästä. Miksi ihmisiin ei voi koskaan luottaa? Mihin turvata sitten, kun tiede ei enää osaa antaa vastauksia? Mikä on kaiken tarkoitus, vai onko sitä? Onko maailman ja elämän tarkoituksena toimia vain leikkikenttänä meille ihmisille?

 

Eräässä jaksossa tulee esiin ajatus, jota tapaa myös aivan oikeassa elämässä välillä; toteamus siitä, että olemme kaikki vain osa kosmista vitsiä. Että millään eikä kellään ei ole oikeasti mitään virkaa eikä paikkaa, saati tehtävää maailmassa. Olemme vain tuotos siitä, kun ’ei mikään’ kerran kauan sitten otti ja räjähti. Ihmiset, joiden suusta tällainen toteamus irtoaa, tuntuvat luovuttaneen jossakin suhteessa. Minkä takia raastaa itsensä aamuisin ylös vuoteesta, touhottaa miljoonia asioita, pitää yllä tavoitteita ja unelmia, jos mikään ei ole minkään arvoista eikä millään ole loppujen lopuksi mitään merkitystä?

 

Rehellisesti, minä en viitsisi vaivautua. En jaksaisi stressata enkä huolehtia. En jaksaisi ystävystyä enkä pitää yhteyttä. En jaksaisi olla joku, jos tuntisin olevani vain osa kosmista vitsiä.

 

Mitä pidemmälle elämä vie, sitä enemmän sitä pyrkii vakauttamaan maata jalkojensa alla. Tahtoo tuntea, että asiat ovat hallinnassa eivätkä pienet vastoinkäymiset murskaa kaikkea sitä suurella työllä ja lukemattomilla unettomilla öillä hankittua. Haluaa, että asioilla olisi merkitys, työtunneilla tarkoitus, matkalla suunta ja kivulla päämäärä. Naiivia? En välitä – en vain tahdo, että olen jossain vaiheessa katkera ja elämään kyllästynyt, millaisen elämän sitten itselleni luonkin. Tahdon uskoa, että kaikella on tarkoitus.

 

Raamatussa meille luvataan, että Jumala on kanssamme aina ja Hän tuntee tiemme. Hän tietää päiviemme määrän ja sen, mitä tulemme käymään läpi. Hänellä on suuri suunnitelma jokaiselle meistä – riippuu itsestämme, osaammeko hyödyntää tätä. Liian usein sitä huomaa menevänsä siitä mistä aita on matalin. Valitsevansa itselleen helpoimman ja mieluisimman vaihtoehdon. Emme aina ehkä huomaa Jumalan johdatusta, sillä oma tahtomme on niin vahva. Luulemme tietävämme, mikä on meille parasta. Ja sitten, tulemme tilanteeseen, jossa elämä näyttää meille synkemmän puolensa ja kipu yltyy liian suureksi.

M-I-K-S-I?! Tuo kysymys on tullut huudettua ilmoille monen monta kertaa.

 

Mistä löytää tasapaino? Luulen, että se on myös yksi elämän suuria ja mystisiä kysymyksiä. Sopivassa suhteessa omaa tahtoa ja yläkerran johdatusta. Ei liian rankkaa, muttei liian helppoakaan matkantekoa. Tasapaino sille, että merkitys elämälle ei tunnu liian laimealta.