RSS

Mysteeri

Tietämättömyys on usein tunteista sietämättömin. Se, ettei meillä ole varmuutta jostakin asiasta nakertaa sisintämme hillittömästi. Toisaalta sanotaan myös, että tieto lisää tuskaa. Niin tyypillistä meille ihmisille; koskaan ei ole hyvä, ei silloin kun emme tiedä, eikä silloin kun tiedämme. Hyödynsin tätä ihmisluonnon Akilleen kantapäätä pari viikkoa sitten rippileirillä.

 

 

Kuvittele itsesi keskelle metsää, autiota merenrantaa tai aavikkoa, missä sitten voisitkaan kuvitella olevasi yksin luonnon edessä. Kuvittele sitten, että sinulle puhuttaisiin. Sinua kosketettaisiin. Sinulle tarjottaisiin juotavaa tai syötävää, katto pään päälle tai jotakin muuta. Et olisikaan yksin, vaikka se siltä näyttääkin - niin sinusta itsestäsi kuin kenestä tahansa muusta, jos siellä joku olisi. Voimme todeta kaksi asiaa: joku on siellä, muttemme tiedä kuka. Voimme myös todeta, että tämä joku ei ole paha tai hän ei ole pelottava, vaikka onkin melkoisen voimakas ja erikoisen taitava. Mutta voimmeko varmuudella sanoa mitään muuta?

 

Kuvittele sitten eteesi pahvilaatikko. Normaali, ruskea keskisuuri pahvilaatikko. Kun nostat laatikkoa, tunnet sen sisältävän jotakin, jonkin esineen. Se ei paina paljoa, heiluttaessasi laatikkoa kuulet toisaalta pienen kovan napsahduksen, toisaalta taas kuulostaa siltä kuin jokin pehmeä osuisi laatikon seinämiin. Taas pystymme varmuudella toteamaan asioita; laatikossa on aivan taatusti jotakin. Pystymme myös antamaan tiettyjä ominaisuuksia sille heiluttelemalla laatikkoa. Entä muuta? Pystymmekö sanomaan mitään muuta?

 

Meillä oli toissaviikolla rippikoululeirillä vieraana tällainen laatikko; The Mysteeriboxi. Laatikko asusti leirikeskuksen eteisaulassa ja sitä sai vapaasti rumpsutella ja minulle sai esittää arvauksia sen sisällöstä. Lupasin, että jos joku arvaa oikein, laatikko avataan leirin aikana ja jos ei, mysteeri ratkenee leirin päättyessä. Pidin tuota boxia mukanani ensimmäiseltä oppituntikokonaisuudeltani alkaen, jonka aiheena oli Jumala ja luoja. Ja usko, Mysteeriboxin sisältö häiritsi nuoria suunnattomasti!

 

 Laatikkoon veikattiin tiskiharjaa, hammasharjaa, koiranlelua, pyyhekumia, sulkapalloa, pullasutia, virsikirjaa, salaattiottimia, tyhjää penaalia ja monia monia muita esineitä. Kun viimeiseen hetkeen mennessä mysteeri ei ollut selvinnyt, tuotin nuorille pettymyksen. Olin kenenkään huomaamatta vienyt The Mysteeriboxin pois näkyviltä ja tuhonnut laatikon. Minua tuijotettiin kuin kahelia kun kerroin, että tätä meidän Jumalammekin on. Mysteeri. Salaisuus. Saamme tietää Hänestä asioita katsomalla ulos ikkunasta, tutustumalla kanssaeläjiimme, lukemalla Raamattua ja näkemällä elämän ihmeen tunnista, päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Mutta silti, emme tiedä kaikkea Hänestä. Emme voi osoittaa tyhjää tuolia ja sanoa ”hyvät naiset ja herrat, Jumala!” kuten minä tein vaihtaen Jumalan paikalle vain The Mysteeriboxin.

 

Halusin pahvilaatikon, tuntemattoman esineen ja ihmismielen uteliaisuuden avulla kertoa jotakin sellaista Jumalasta, joka on minulle ollut vaikeaa ymmärtää. Juuri se salaisuus ja arvoituksellisuus. Se, että vaaditaan uskoa, jotta voi uskoa. Itse olen melkoisen varma yläkerran isännän läsnä-ja olemassaolosta suurimman osan ajasta, sillä Hän vakuuttaa näkymättömyytensä taitavasti muilla tavoin, näkymällä kaikessa, muttei silti missään.

Kommentoi tätä kirjoitusta

Kommentit

2.7.2010 klo 23:06:17
Heidi kirjoittaa

Saa nähä, voi olla:) vaikka vähän myöhemmin..mysteerit on vaa kivoja myös säilyttää mysteereinä! palataa asiaan..mukavaa kesää!!:)


2.7.2010 klo 20:17:54
riparilainen kirjoittaa

Kerrotko täällä mikä se mysteeri oli?:D




KRS nuorisotyö, Sanan talo, Kaisaniemenkatu 8, III krs, 00100 Helsinki