Lumienkeleitä ja lastenlauluja

Lunta sataa!!  
Ilo kuplii omankin rintakehäni alla, mutta se ei ole mitään verrattuna 5-vuotiaan riemuun.

On päästävä ulos, heti, eikä kohta. Pian ollaankin keskellä valkoisen hunnun peittämää pihamaata, jossa raikaa pienen lapsen kirkas ääni riemun- ja naurunkiljahduksineen. Lunta on maisteltava- siitäkin huolimatta, että siitä kielletään arvioilta 15 kertaa minuutissa. Lumikökköreet läsähtävät selkään ja niskaan, vaikka siitäkin kielletään - varoittelut hiekan ja kivien joutumisesta ensilumen mukana lumipalloon ja sitä kautta mahdolliseen silmävaurioon kaikuvat lumihuurutetuille koivuille ja kuusille.Pian löydän itsenikin pyörittelemässä pieniä palloja lumiukkoa varten. Yhteistuumin karistelemme enimmät hiekat porkkananenästämme ja tökkäämme risut käsiksi ja pienet pihakivet silmiksi, suuksi ja napeiksi vatsaan. Tunnen olevani itsekin jotakain aivan muuta kuin 20-vuotias!

 

Tällaisina hetkinä ei ole vaikeaa asettua lapsen tasolle. Vaikka ikää on jo kertynyt ja kaikkien barometrien mukaan on aikuinen, niin omasta lapsuudesta ei siltikään ole aivan mahdottoman pitkä aika... Ei ainakaan niin pitkä, etteikö sitä muistaisi. Kun seuraa vierestä pientä lasta, jolle ensimmäiset lumikelit ovat kuin etuajassa saapunut syntymäpäivä, ja joka jaksaa ihmetellä aivan kaikkea täydestä sydämestään, tulee haikea olo. Minne tuo kaikki on kadonnut? Missä vaiheessa tämä aitous, ilo ja herkässä oleva naurunkikatus ovat jääneet kelkasta pois?

 

Jeesus sanoo: "Totisesti, ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa."(Matt.18:3-4)

 

Uskon, että tämä on meille tämän päivän ihmisille suuri haaste; tulla, ja olla lapsen kaltainen. Vuosi vuodelta tuntuu siltä, että pitäisi kasvaa ja kehittyä nopeammin, pitäisi siirtyä vauvaiästä leikki-ikään, leikki-iästä varhaisnuoruuteen, varkkari-iästä nuoruuteen ja nuoruudesta aikuisuuteen aina vain aijemmin. Jostain syystä ajatellaan, että aikuisuudessa on jotakin niin mahtavaa, että se tulisi saavuttaa niin pian kuin mahdollista, lähestulkoon hinnalla millä hyvänsä.Aikuisuuteen kuuluu paljon vastuuta ja velvoitteita. Niin kuuluukin olla - huolettoman lapsuuden jälkeen. Mutta entä jos emme saa elää huoletonta lapsuutta, vaan jo hyvin varhain elämämme täyttävät tavoitteet ja mieltä painaa huoli omasta pärjäämisestä ja siitä, onko oikeanlainen? Kuinka osata olla aikuinen, jos ei tiedä, mitä on olla lapsi?

 

Kadehdin itse lapsia alinomaan. Toivoisin, että minulla olisi heidän energiamääränsä; ei tulisi liikakiloja, jos jaksaisi aamunkoitosta iltamyöhään painaa satalasissa! Kuinka paljon sitä saisikaan aikaan, jos olisi puhtia kuin pienessä kylässä?! Eipä kauaa nokka tuhisisi muutaman koulutehtävän kanssa. Kadehdin heidän vilpitöntä ja välitöntä rakkauttaan ja sen osoittamista. Ja ylipäätään tunteiden osoittamista: jos itkettää ja surettaa, silloin itketään ja surraan, jos olo on hyvä ja iloinen, silloin hymyillään ja nauretaan. Kadehdin sitä, miten pienen pienistä asioista lapset osaavat iloita ja miten olemattomantuntuiset  asiat pelastavat heidän päivänsä.

 

Lapsenkaltaiseksi tulemista voi harjoitella aivan konkreettisesti - viettämällä aikaa lasten kanssa. Silloin pääsee kosketukseen sen kanssa, minkä me isot ihmiset olemme haudanneet. Itselleni lauantaipäivä lumienkeleiden, lumiukkojen, Fröbelin palikoiden ja Muumitaloleikkien parissa nostatti paljon tunteita aina nostalgiasta silkkaan riemuun. Minulla oli mukavaa.

 

Jumala tahtoo meidän olevan lasten kaltainen, sillä Jumalan lapsina olemme lapsia numeraalisesta iästämme huolimatta. Jumala näkee lapsissa sen puhtauden, luottamuksen ja rajattoman rakkauden, jota hän toivoo meiltä kaikilta Häntä kohtaan.