Liitonmerkki

Mitä sinä olet luvannut viimeksi ja kenelle? Minä lupasin ystävälleni, että soitan kunhan työvuoroni päättyy. Hän soitti minulle kesken työpäivän, enkä juuri silloin pystynyt puhumaan puhelimessa. Kun sitten illalla kotiinpäästyäni soitin, hän sanoi ensimmäisenä, että ihana että muistit! No, minähän lupasin...

Lupaus on erikoinen ilmiö; siinä on aina vaarana se, ettei se toteudu, mutta toivona se, että toteutuu. Yleinen kokemuksemme on, että lupauksen täyttyminen antaa odottaa itseään. Odottaminen taas vaatii kärsivällisyyttä ja luottamusta. Lupauksen rikkominen ja kokemus siitä, että lupaus ei toteudu, on kipeä kokemus. Yhden rikkoontuneen lupauksen kestää, toinen nipistää jo syvemmältä, kolmas tuntuu pahalle ja siitä eteenpäin meille ei tarvitsekaan enää luvata mitään- tiedämme jo, miten siinä kuitenkin käy. Luottamus ei enää kuulu vuorovaikutussuhteidemme kärkiominaisuuksiin.

Raamatunkertomusta vedenpaisumuksesta ja Nooa-nimisen miehen rakentamasta arkista pidetään Raamatun toivon, luottamuksen ja Jumalan äärettömän rakkauden kertomuksena. Tähänkin luottaminen on minulla ollut välillä vaikeaa, sillä eihän se ole ollenkaan loogista, että kertomusta, jossa Jumala haluaa kadottaa luomansa olennot ja ihmisen, oman kuvansa, pidetään luottamuksen ja toivon vertauskuvana. Tässä kertomuksessa tulee kuitenkin esiin ajatuksia ja lupauksia, jotka terävöittävät kuvaamme siitä, kuka Jumala on. Hän haluaa ihmisen olevan hyvä, sillä pahuuden ja katkeruuden, meidän inhimillisten heikkouksiemme kärjistyminen, laittoi Jumalan pistämään rankkasateet maan ylle. Hän haluaa, että luotamme ja uskomme siihen, mitä Hän sanoo. Nooa uskoi ja pelastui, vaikka toiset ihmiset pitivät häntä kahelina, suorastaan mielenvikaisena tämän rakentassa valtaisaa arkkia itsensä, perheensä ja eläinten pelastamiseksi. Hän lupasi meille, ettei koskaan enää tee mitään tämän kaltaista. Tätä lupausta vahvistaa merkki, jonka Jumala asetti sanoen, ettei enää koskaan tuhotulva tule ja hukuta kaikkea elävää.

"Tämä on sen liiton merkki, jonka minä teen kaikkien maan päällä elävien kanssa." (1.Moos.9:17)

Tätäkin lupausta on epäilty, sillä erilaiset tulvat, tsunamit ja muut luonnonkatastrofit ovat aiheuttaneet paljon tuhoa ja kauhua viimevuosina. Kuitenkin, kaiken epäilyn ja epäuskon takana on myös leijunut ajatus siitä, että onneksi ei käynyt pahemmin, taaskaan. Lehdissä kirjoitetaan oudoista sattumuksista ja ilmiöistä, mitä luonnonkatastrofeihin on liittynyt. Tämä ei vähennä tuhojen arvoa rahallisesti eikä kipua ja kaipuuta ihmishenkien menetyksestä johtuen, eikä myöskään anna meille hetkenkään turvaa; kaikki voi kadota tai tuhoutua elämästämme ilman, että itse siihen vaikutamme. Mutta silti, on jotakin, joka pitää elämän vahvempana. Jotakin, joka valaa luottamusta pimeän jälkeen valkenevaan aamuun.

Näin toissailtana itse sateenkaaren ukkoskuuron jälkeen. Alamäkeä pyöräillessäni tihkusade tuntui raikkaalta monen päivän hiostavan helteen ja painostavan kuumuuden jälkeen. Pilvien raosta välkehtivät auringonsäteet loivat sateenkaaren, jossa kirkkaat värit olivat juuri siinä niille tarkoitetussa järjestyksessä. En silloin miettinyt liitonmerkkiä tai Jumalan lupausta. Silloin mietin vain sateenkaaren kauneutta ja sitä, miten pysähtyneeltä voi hetki tuntua.