RSS
"Kyllä mä pärjään!"
On pimeää ja tihkuttaa vettä.
Ohi ajavat autot näyttävät kiireisiltä ja määrätietoisilta; kaupan kautta kotiin ja perunat kiehumaan, äkkiä äkkiä – ollaan jo vartti myöhässä, voi ei juna lähtee ihan just. Ja minäkö muka yrittäisin saada jonkun pysähtymään?
Avun pyytäminen voi olla todella vaikeaa, sen huomasin taas kerran itse, kun märät, sohjoiset vaahteranlehdet livauttivat minut nurin ollessani lenkillä. Järki huusi korvien välissä, että huiskuta käsiä, kyllä joku pysähtyy ja lainaa puhelinta tai antaa jopa kyydin ensiapuun. Mutta ylpeyden ääni oli vieläkin kovempi; kukaan ei kuitenkaan ehdi eikä halua auttaa. Kyllä pienen kivun kestät. Hei pari kilometriä, kyllähän sen nyt vaikka ryömii! Ihmisillä on suurempiakin ongelmia kun sinun nilkkasi, josta todennäköisesti on taas nivelsiteet revenneet, ei sen ihmeempää. Pure hammasta, eläkä irvistele, ja kävele kotiin.
Ja minähän kävelin. Seuraavana aamuna lääkäri pyöritteli silmiään ja sanoi, että mikä ihme siinä on, ettei itseään voi arvostaa sen vertaa, että kunnioittaisi kehon viestejä. Ja sitä järkeä. Häpeän puna kasvoilla konkkasin kyynärsauvojen kanssa kaverin autolle ja heitin särkylääkkeet suuhuni kotona.
Kaksi päivää meni hyvin; sain kyydin koululle ja kotiin, kirjastoon ja kauppaan. Sitten alkoi ahdistaa; tuntui tyhmältä passuuttaa toisia, enhän minä nyt mikään liikuntakyvytön ollut! Urheana (mielestäni) jätin kolmantena päivänä lisäjalkani kotiin ja ajoin pyörällä aamulla koululle. Kipu oli käsittämätön, kun ravasin rappusia ja vaihdoin rakennusta, mutta sitä ei ylpeys antanut periksi sanoa ääneen hämmästeleville kavereille, joiden jäsenet renkkasivat omieni tapaan. Tulehduskipulääkettä auditorion vessassa niellessäni kaikki aamuinen urheus oli kadonnut ja tunsin itseni totaaliseksi idiootiksi. Mitä yritin todistaa? Ja kenelle?
Monilla ihmisillä on suuri tarve ja halu näyttää pärjäävänsä ja osaavansa elää ilman toisten apua. Toisaalta tämä on hieno piirre; se osoittaa itsenäisyyttä, asioiden hallintaa ja jonkinasteista kunnianhimoa. Mutta rajansa kaikella, niin myös pärjäämiselläkin. Minulle on sanottu usein, että olen ärsyttävän jääräpäinen ihminen, jonka kanssa ei järkipuheen kanssa ole pelaamista. En kuulemma edes tahdo kuulla sellaista. Kun sanon toisille, että kiitos mutta en tarvitse apua, tarkoitan sitä. Todella. En juurikaan mieti silloin sitä, että saattaisin tarvita apua- mietin vain, näytänkö siltä että tarvitsen apua. Okei. Kirjoitettuna se kuulostaa melko hölmöltä, myönnän. Mutta pointtini on usein se, etten tahdo olla vaivaksi tai viedä toisten aikaa, jos vain pärjään itse. Ja yleensä, itsekseen pärjää jos vain haluaa, tai näin luulin ennen.
Psalmi 107 puhuu siitä, kuinka Herra auttaa ihmistä hänen pyytäessään. ”Mutta hädässään he huusivat avuksi Herraa, ja Herra päästi heidät ahdingostaan.”
(Ps.107:6) Konkreettista apua pyytäessä mieleen tulevat ensimmäisenä toiset ihmiset, mutta unohdamme liian usein pyytää apua Häneltä, joka on aina valmis auttamaan. Ilman mitään ennakkoasenteita meidän apukäyttäytymisestämme, Hän haluaa auttaa meitä parhaaksi katsomallaan tavalla.
Ihmistä ei ole luotu pärjäämään yksin. Jumala loi ihmisen elämään yhteydessä Hänen ja toisten ihmisten kanssa. Kertoohan siitä jo se, että paratiisiinkin asutettiin kaksi ihmistä, koska Jumala huomasi yhden olevan riittämätön. ”Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen itse ihminen.” Näin sanoo mm. runoilija Tommy Taberman. Havahduin tähän tosiasiaan itse, kun löysin itseni tilanteesta, jossa tarvitsin apua. Tarvitsin ihmistä jolle puhua ja jonka olkapäätä vasten nojata ja itkeä. Tarvitsin sitä, että minun ei tarvitsisi pärjätä ja jaksaa itsekseni. En osannut ensin pyytää apua. En osannut puhua edes läheisimmille ystävilleni. En pystynyt hiljentämään megafonimaisella äänellä kailottavaa ylpeyden ääntä. Onneksi on kuitenkin olemassa heitä, jotka jaksavat tarjota apuaan, vaikka heidät olisi torjuttu kymmeniä kertoja. Onneksi nämä ihmiset liittoutuvat yhteen ja osoittavat avuntarpeen hyväksytyksi. Onneksi he jaksavat ärsyttävää ja kovakalloista pärjääjää!