RSS
Kerro, kerro kuvastin
Ihmisen paras ystävä on koira. Aina lojaali, aina iloinen jälleennäkemisen yhteydessä, vilpittömän kiinnostunut sinusta, tukesi ja turvasi. Puhumattakaan lenkkiseurasta tai kaupanpäälle tulevasta varashälyttimestä. Kuka on sitten ihmisen pahin vihollinen?
Sinun ja minun se kaikkein armottomin, ilkein, itsekkäin, uhkaavin ja pahimmin satuttavin vihollinen? Valitettavasti sitä ei tarvitse kaukaa etsiä...Minulla on tapana lukea iltaisin ennen kuin käyn nukkumaan, väsyttipä miten paljon tahansa. Siitä on tullut rituaali, tapa, maneeri. Se kuuluu minun päivittäiseen struktuuriini. Näin tein eilenkin illalla ja koska sitkeästä kesäflunssasta toipuvana olen viimeiset päivät vain levännyt ja lukenut, minulla ei ollut juurikaan mielenkiintoa valita kirjaa. Nappasin vain summanmutikassa ohuen teoksen alahyllyltä. Ei olisi pitänyt, osui melko arkaan paikkaan myöhäisillan kuumeisina tunteina.
"Kuinka usein jokainen joutuukaan tuskastumaan omaan itseensä. Vain ohikiitävä hetki, ja sitä huomaa tekevänsä jotain sellaista, mitä ei koskaan olisi kuvitellut itsestään. Suusta tulee sanoja, joita ei koskaan olisi pitänyt lausua. Valinnat ja ratkaisut osoittautuvat enemmän vahinkoa kuin hyvää tuottaviksi." (Kirjasta:Luottamuksen siiville, polkuja ihmisyyteen)
Tuon ylläolevan pätkän ehdin lukea, kun mietin jo posket kuumottaen sitä, miten on mahdollista että juuri nyt, tässä ja tänään, luen vahingossa tällaisia ajatuksia! Karma kuittaa, sanoisi eräs ystäväni tässä kohdassa. Karma ei ole juuri nyt kanssani kovin hyvissä väleissä, mitä ilmeisemmin.
On sanottu, että oman pahimman vihollisensa kohtaa katsomalla peiliin. Sieltä näet itsesi pahimman hyökyttäjän, painostajan, vaatijan, sieltä katsovat kaikkein kriittisimmät silmät ja sieltä kuulet kovimmat kommentit itseäsi vastaan.
Minäkö olen itseni pahin vihollinen?
Vastaan voisin väittää, tiedänhän saavani kritiikkiä ja painostusta jokapuolelta ja kaiken aikaa. Mutta tiedän myös syvällä sisimmässäni, että se on täyttä totta. Itselleen on vaikea olla armollinen, tai edes lievemmässä määrin, mukava. Sitä mitä en voi vaatia toiselta, voin aina vaatia itseltäni. Itseään ei ole vaikea arvostella ja vähätellä, mutta on huomattavan paljon vaativampaa kunnioittaa, antaa hyväksyntää sekä antaa anteeksi. Omat sanat, teot ja valinnat ohjaavat meitä, ja niistä ei voi syyttää ketään muuta kuin itseään.
Onneksi tämäkin on universaalia; näemme sen toinen toisissamme. Apostoli Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeen seitsemmännessä luvussa näin:
"En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan." (Room.7:15)
Ihminen on monimutkainen tuotos, joka kaikesta hienoudestaan huolimatta ymmärtää ehkä kaikkein vähiten juuri itseään ja omaa toimintaansa. Miksi näin on? Pitääkö kaikki oppia kantapään kautta?
KRS nuorisotyö, Sanan talo, Kaisaniemenkatu 8, III krs, 00100 Helsinki