Hiirenkorvilla

Kuu kiurusta kesään ja niin edelleen. Suomessa on iät ajat etsitty luonnosta merkkejä siitä, että pitkä pimeän ja kylmän kauden selkä alkaisi taittumaan, ja valo ja lämpö valloittaisivat kauniin luontomme. Niin olen minäkin tehnyt tänävuonna, mikä on hieman yllättänyt itsenikin, sillä pidän talvesta keskimääräistä kansalaista enemmän ja olen usein jo ennen heinäkuun kovimpia helteitä valmis tunkemaan rantavetimet ja pihagrillit talviunille.

Tänä vuonna kuitenkin olen erittäin iloinen siitä, että aurinko lämmittää ja takapihalla voi siemailla aamukahvia petivaatteiden tuulettamisen sijaan. Talvi oli jopa minulle liian pitkä, kylmä ja uuvuttava. Lenkillä tuijottelen haltioituneena puiden nuppuisia oksia ja ihastelen tienvarsien leskenlehtimerta kuin en olisi moisia ennen nähnyt. Tänä keväänä edes ikävät allergiaoireet eivät ole saaneet minua tavalliseen tapaansa ylenpalttisen tokkuraiseksi ja kiukkuiseksi.

Luonto suorastaan hymyilee, ja olisi ihana osata yhtyä samanlaiseen elämäniloon. Kumpa sitä osaisi unohtaa kaiken muun edes hetkeksi ja nauttia siitä, miltä auringon säteiden lämpö tuntuu nenänpäässä ja miltä rannalla oleva hiekka tuntuu paljaiden varpaiden alla. Vielä vähän aikaa kevättäni kuitenkin varjostaa koivun hiirenkorvien lisäksi iso kasa kirjoja, jotka ovat niin ikään hiirenkorvilla; merkitty hätäisesti taittamalla sivunreunaa, tunkemalla monisteita tärkeiltä tuntuviin kohtiin tai mikäli olen jaksanu nähdä oikeasti vaivaa, kirjan sivuja koristavat eriväriset post-it laput merkintöineen. Opiskelu ja kevät eivät kulje käsi kädessä. Kevät tahtoisi tönäistä jo alkavan kesän pyörteisiin ja antaa tilaa hengittää hieman vapaammin, hieman rauhallisemmin ja nauttien, kun taas opiskeluiden puitteessa tahti kiristyy ja stressitaso nousee hälyttävän lähelle sitä punaista aluetta, jolloin tekisi mieli vain huutaa ja ottaa aikalisä.

Ihmisluontoon kai kuuluu se, ettei mikään ole koskaan tarpeksi hyvin. Tai ainakin itseeni kuuluu se; en osaa koskaan olla täysin tyytyväinen olotilaani, elämäntilanteeseeni tai mihinkään muuhunkaan. Nykyisin siitä ovat jo huomautelleet muutkin ihmiset, joten asialle olisi kai parasta tehdä jotain. Mietinkin tänään kiskoessani rikkaruohoja takapihan kivetyksen välistä, että mitä jos yrittäisin aina löytää edes yhden mukavan, hyvin olevan tai positiivisen asian asiasta, josta löydän sata ja yksi huonoa ja ikävää asiaa. Oppisinkohan hieman positiivisemmaksi olennoksi sen kautta?

Yritän: Vaikka minulla on tällä hetkellä kuusi kirjallista koulutehtävää tekemättä ja aikaa vajaa viikko ja vaikka se saa sydämeni sykkeen kohomaan liian korkeaksi ja ahdistuksen puristamaan rintapieltä ja nukkumatin kaikkoavan toiselle puolelle pitäjää, anna silti itselleni luvan nauttia auringosta ja jäätelöstä. Ja siitä, että tiedän tapaavani hyvän ystävän muutaman tunnin kuluttua :)

Yritän löytää arjen, työn ja sisuksissa pauhaavien elämän myrskyjen rinnalle samanlaista luottamusta yläkertaan, kuin mitä virren 567 toisessa säkeistössä:

         "Nyt, Herra, ylistämme,
         keväästä sinua.
         Suo laihon kylvämämme
         varttua runsaana.
         Et vallastasi horju,
         vaan hoidat elämää.
         Pois halla, tuho torju,
         ja turvaksemme jää."

Vaikka en osaa joka päivä sitä aina muistaakkaan, niin sydämestäni sen löydän. Varsinkin tähän aikaan vuodesta, jolloin Luojamme taideteoksia saa ihailla kaikkialla. Elämän ihme on käsittämätön ja Jumalamme suuruus ja huolenpito valtava. Osaisimpa kiittää niistä riittävästi!