Vuosi.

Onko siitä todellakin kulunut jo vuosi?? 12 kk, 52 viikkoa, 365 päivää.

 

 

Tätä olen kysellyt itseltäni pitkin viimepäiviä. Vuosi voi tuntua pitkältä ajalta, tai vaihtoehtoisesti todella lyhyeltä ajalta, riippuen mistä on kysymys ja mihin aikaa verrataan. Minun tapauksessani, kulunut vuosi tuntuu useimmiten menneen hujauksessa. Ja tässä tapauksessa, vuoden takainen syyskuun 15 tuntuu lähestulkoon eiliseltä.

 

Muistan sen päivän todella selkeästi; liian selkeästi, jos katsotaan siltä kantilta, että päivä oli tuikitavallinen maanantai, kuulas, viileä syksyinen päivä. Minulla oli tuona maanantaina äidinkielen ylioppilaskirjoitukset. Tuona iltapäivänä tuikitavallisesta päivästä tuli kuitenkin päivä, jonka muistan, sillä silloin jouduin luopumaan kahdesta minulle rakkaasta ihmisestä.

 

Kirjoitin vuosi sitten blogimerkinnän otsikolla Miksi, Isä?  Kirjoitin silmät turvonneina ja pää täynnä paksua puuroa. Silloin kirjoitin, miten vaikea on hyväksyä joitain asioita, joita elämässämme kohtaamme. Kirjoitin, miten voimattomalta itsensä tuntee, miten pieni ja rajallinen on ihmisen käsityskyky ja kuinka suunnattoman paljon vihaa ja katkeruutta voi sydämeen tulvahtaa aivan yhtäkkiä, kun kaksi rakasta ihmistä riistetään pois. Liian aikaisin, tottakai.

 

15.9.2008: Kello on hieman yli neljä iltapäivällä. Päätämme lähteä siskoni kanssa kauppaan täydentämään kimppakämppämme jääkaapin sisältöä. Juttelemme niitä näitä kävellessämme lähikaupalle; siskon ensimmäiseistä viikoista uudessa koulussa, minun viimeisestä silauksestani lukiossa. Kauppareissu menee normaalisti ja lastaamme koriin hedelmiä, leipää, muutaman päivän illallistarpeet ja vähän herkkuja iltaa varten. Kotiinpaluumatkalla siskoni puhelin soi seisoessamme liikennevaloissa. Soittaja on isämme, joka tiedustelee sijaintiamme- kuullessaan meidän olevan keskellä kaupunkia hän sanoo; "Pyydä Heidiä soittamaan kun pääsette kotiin." En nähnyt tuossa mitään kummallista. Kotona lastatessani ruokatarpeita jääkaappiin soitin isälleni. Sen jälkeen kaikki tapahtui kun hidastetussa filmissä.

 

Muistan siskoni toistelevan puhelimeen "Joo,joo. Kylme pärjätää. Ei täs mitää. Ei oo mitää hätää." Hän valehteli räikeästi. Oli hätä. Ja hätä oli suuri. Illalla tuijotimme tietokoneen ruutua vierityksin. Uutissivuston otsikko kirkui: " Vanha pariskunta rekan alle!" Loppuviikon ajan samankaltaiset otsikot vainosivat meitä lööpeissä; kaupppojen kassajonoissa, kioskien ikkunoissa, rautatieaseman kahviossa. Kaksi läheistämme siunattiin haudan lepoon kolme viikkoa onnettomuuden jälkeen.

 

Tästä on nyt siis vuosi aikaa. Rakkaamme, jotka elivät koko pitkän elämänsä kahden, lepäävät nyt rinta rinnan kauniin kiven alla, koivun varjostamalla paikalla lähellä hautausmaan kiviaitaa. Hautakiveä koristavat kaksi lintua; jokainen heidät tuntenut sanoisi sen olevan juuri oikea koriste, sillä eläimet ja linnut eritoten, olivat todella lähellä heidän sydäntään. Vuosi sitten valtatien reunalla oli kynttilöitä. Niin oli myös toissapäivänä. Kynttilämeri valaisi myös hautakiveä, jossa kaksi lintua lentää kohti korkeuksia.

 

Vuosi sitten kysyin, Miksi? Kysyin sitä niin monesti ja niin monilta, että koko sana tuntui kadottavan merkityksensä. Painin jopa itsekkään paljon tuon kysymyksen äärellä. Tunsin vihaa; ketä kohtaan? Kaikkia, ja en ketään erityisesti. Kun olisikin ollut joku jota syyttää!! Pelottavan tunteen kohdistamatta jättäminen oli vaikeaa. Vuosi sitten epäilin paljon; epäilin, että maailma onkin ihan oikeasti vain pelkän pahan ja ikävän asuinsija. Epäilin, että ei ole ketään eikä mitään mikä pitäisi meistä huolta; eihän tälläistä sattuisi jos joku olisi jossain! Epäilin, etten koskaan enää pysty uskomaan.  Mihinkään.

 

Vuosi sitten kysyin 'miksi', mutta nyt, en taida enää haluta tehdä niin. Vastauksia ei kaikkii kysymyksiin kai koskaan saa, ja se täytyy vain hyväksyä. Vuosi on lyhyt aika, mutta se on aikaa kuitenkin. Haavat alkavat jo arpeutua. Kipu ei enää ole jatkuvaa. Muistot alkavat jo tuoda lohtua. Siltikin, sydämessä tuntuu piinava puristus joka kerta kun kuljen lapsuudenkotini rantasaunalla, ja kävelen heidän pihansa poikki. Ja siltikin, odotan näkeväni kaksi hahmoa päväkävelylle menossa, kun kello tulee tietyn verran. He elävät meidän arjessamme edelleen; puheissa, muistoissa, yhdessä eletyissä hetkissä. Vaikka vuosi sitten epäilin, vihasin ja syyllistin, jaksan taas uskoa. Jaksan uskoa siihen, että jollakin käsittämättömän kieroutuneella tavalla kaikella on tarkoituksensa ja kaikki, mikä tapahtuu, on osa jonkun minua suuremman suunnitelmaa. Vain se auttaa jaksamaan, kun tulee tunne, että vuosi ei olekaan kauhean pitkä aika...